SE OLI NYT TÄSSÄ

Vielä kulkee joten kuten, mutta uudet, uljaat ja nuoremmat menevät kirkkaasti ohi.

Hiukan sellaisissa tunnelmissa olen viime aikoina kokenut oloni työpaikallani.

Tai paremminkin sanottuna entisellä työpaikallani, olenhan ollut virallisesti eläkkeellä jo puolitoista vuotta, mutta aina silloin tällöin tehnyt keikkaa entiselle osastolleni.

Olen jo pidemmän aikaa ajatellut lopettaa työt kokonaan, mutta aina olen sitten kuitenkin lupautunut menemään, kun ovat töihin kyselleet. On tuntunut kivalta, kun tulee vähän enemmän sisältöä päiviin ja työkavereitakin on kiva tavata.

Mieltä kaiversi kuitenkin tunne siitä, että tämä ei voi olla ihan oikein. Ollakseni hyvä hoitaja, minun tulisi tehdä hoitotyötä siksi, että se tuntuu omalta ja minulla on halua auttaa. Että siitä työstä vielä maksetaan palkkaakin, on tietysti myös tärkeää.

Nyt oli yhä enemmän ruvennut tuntumaan siltä, että mielenkiinto työhön oli täysin kadonnut, eikä motiivia uuden oppimiseen ja kehittymiseen ollut ollenkaan.

Joka kerta hiukankin pidemmän työpaikalta poissaolon jälkeen tuntui vaikealta astua hoitajan rooliin. Ihan tavalliset rutiinitkin olivat hakusessa ja tunsin itseni melkeinpä oppilaaksi, joka ei itse osaa tarttua mihinkään, vaan tarvitsee ohjausta ja apua joka asiaan. Totta kai tajuan, että se tunne johtui siitä, että työvuorojeni välillä saattoi olla pari kuukauttakin ja siinä ajassa jo tapahtuu yhtä ja toista muutosta työpaikalla, mutta silti tuntui vaikealta kun ei enää ollut sellainen jolta joku kollega toisinaan kysyi neuvoa, vaan oli itse aina se, joka apua pyysi.

Eilinen työvuoroni jäi viimeisekseni. Kaikki meni ihan mukavasti, niin ettei mikään eilen tapahtunut saanut minua tätä päätöstä tekemään, vaan päätös oli pitkän miettimisen jälkeen syntynyt.

Kun olin työvuoroni jälkeen pukuhuoneessa vaihtanut omat vaatteet päälleni, irroittanut hoitajamerkin ja nimilaatan työpuvusta, laitoin ne visusti laukkuuni, mutta työkenkäni heitin roskikseen, kuin varmemmaksi vakuudeksi siitä että 

SE OLI NYT TÄSSÄ!