 |
| Tänään se alkoi taas joulutauon jälkeen. Tai alkoi ja alkoi. Alkoi niille, jotka sinne menivät. Minä en mennyt. Olen viimeiset puolitoista vuotta käynyt pilateksessa. Hiukan vastahakoisesti usein olen sinne tiistai-aamuisin mennyt. Kuinka se meno aina voikaan olla niin vaikeaa. Ja tunnilla vilkuilen kelloa tuon tuostakin ja iloitsen siitä kun viisarit näyttävät tunnin loppumisen lähestymistä. Ja sitten kotiin kävellessä on taas niin kevyt olo ja tyytyväisyys siitä että tuli lähdettyä. Mikä tässä hakkaa vastaan? Ohjaajamme on tosi mukava ja muut tunnilla kävijät ovat aika samanikäisiä ja samanhenkisiä kanssani. Pikkuisen jutustelua ennen ja jälkeen tunnin meillä keskenämme on, mutta kuitenkin, tunnen että en halua jatkaa tätä. |
 |
| Jos tältä tuntuu, miksi jatkaisin tätä harrastusta? Siksikö, että jos jotain on aloittanut, niin sitä ei sitten noin vain saa lopettaa. Periaatteessa joo, näin ajattelen, mutta olenhan jo käynyt puolitoista vuotta, eikä tämä oikein omalta tunnu. Koska liikkua pitää ja vanhemmiten liikkuminen tulee jos mahdollista vielä tärkeämmäksi. Totta joka sana ja laihtua pitäisi ja paikallaan istumista vähentää. Kotiin ei pitäisi jäädä nyhjöttämään, vaan harrastuksia, ihmisten tapaamista, aktiivisuutta elämään on tärkeää ylläpitää olipa sitten nuori tai vanha. No, neljän seinän sisälle ei pitäisi linnoittautua. Siksipä käynkin silloin tällöin tekemässä työvuoron, kirjoitan blogia, tapaan ystäviäkin (tosin liian harvoin), ulkoilen ja teen pitkiä kävelylenkkejä, kesäkautena mökillä riittää puuhaa, teemme pieniä matkoja ym. Syitä jatkamiseen löytyy vaikka kuinka, mutta kuitenkin ajattelen niin että harrastaakseen jotain pitää sen harrastuksen tuntua niin kivalta, että sitä oikein odottaa ja että siitä nauttii ja tuntee sen omakseen. Tällaista tunnetta minulle ei pilateksesta tullut ja siksi päätin lopettaa. Enkä tosiaan tehnyt sitä hetken mielijohteesta. Miksi nyt tuntuu siltä, kuin olisin pettänyt jonkin/jonkun/itseni? |